Häämatkalla purjeveneessä

Liki kaksi viikkoa Huahinella riitti meille, joten siirryimme näköetäisyyden päässä olevalle Tahaalle. Maininki heilutti ja huojutti, mutta muuten keli oli miellyttävä ja tuuli takasi hyvän purjehduksen. Myös Tahaan ympärillä on suojaava riutta, jonka lähin aukko sattui olemaan tuulelle ja mainingille avoin, eli sisääntulo oli tavallista jännittävämpi ison mainingin murtuessa molemmin puolin riuttaan. Heti riutan sisäpuolella oli ihanan rauhallista ja tasaista. Poimimme ensimmäiseksi yöksi poijun aution oloisen helmifarmin edestä. Ajatuksena oli käydä farmilla katselemassa vielä vähän helmiä ja kenties nauttia lounas farmin yhteydessä olevassa ravintolassa. Emme kuitenkaan havainneet mitään elonmerkkejä koko paikassa seuraavanakaan päivänä, joten päätimme lähteä katselemaan saaren toista puolta.

Tahaa on siitä harvinainen saari, että sen ympäri pystyy purjehtimaan kokonaan riutan suojassa. Useimmilla saarilla matalikot estävät ympäripurjehduksen muuten kuin riutan ulkopuolella, mutta täällä koko saaren ympäri kulkevä väylä on syvä ja leveä, ja riutta suojaa kaikkialla aallokolta. Kaiken lisäksi valtava riutta pitää sisällään myös naapurisaaren, Raiatean, joten saman riutan suojassa voi siirtyä myös saarelta toiselle altistumatta lainkaan valtameren mainingille. Mahtavaa! Nautimme rauhallisesta purjehduksesta mitä ihanimmassa säässä, saaren kauniita rantamaisemia ihaillen. Ei mikään ihme, että Raiatealla on peräti kaksi isoa marinaa ja useita venevuokraamoja, mukaan lukien kahden suuren, kansainvälisen venevuokraamon tukikohdat. Paikka on täydellinen viikon tai parin purjehduslomalle vuokraveneellä, sillä viikonkin aikana ehtii mukavasti kierrellä näitä saaria. Sekä Huahine että Bora Bora ovat vain lyhyen päivämatkan päässä, tai jos joukossa on joku merisairauteen taipuvainen tai muuten merenkäyntiä arasteleva, voi nauttia purjehduksesta koko ajan riutan suojassa pistäytyen idyllisissä ankkuripaikoissa Raiatealla ja Tahaalla.

Olimme kuulleet kehuja Taravana Yacht Clubin polynesialaisesta illasta, joten kiinnityimme klubin edustalle poijuun. Polynesialainen buffet oli pettymys Huahinella, mutta päätimme antaa sille täällä toisen mahdollisuuden, varsinkin kun ohjelmassa oli myös musiikkia, tanssia ja tulella leikkimistä. Sitä paitsi ravintolassa aterioinnilla vältimme 2.000 frangin poijumaksun, ja saimme vielä tankata Taravanan jollalaiturista vettä.

Perinteinen polynesialainen ilta alkoi hedelmäisellä tervetuliaisdrinkillä, sen jälkeen pöytään tuotiin pullo vettä ja pullo viiniä. Olimme kuvitelleet, että hintaan sisältyisi vain lasillinen, mutta täälläpä ei kitsasteltukaan viinissä. Yllättävää, sillä viinipullot ovat Ranskan Polynesiassa todella kalliita. Ruokakin ylitti odotukset, jotka tosin olivat aika matalat edellisen kokemuksemme jälkeen. Oli tonnikalasashimia, poisson cruta, mahi-mahia hyvässä kastikkeessa, pinaattikanaa, paikallisia kasviksia ja riisiä. Tällä kertaa pöydän antimet maistuivat niin hyvin, että kävin santsaamassakin. Raikas, tuore hedelmäsalaatti päätti hienosti aterian. Paikalliset muusikot rämpyttelivät ukulelejään ja lauloivat polynesialaislauluja koko aterian ajan, mutta varsinainen show alkoi vasta ruoan jälkeen. Alkulämmittelynä esiteltiin musiikin tahdissa erilaisia tapoja pukeutua pareoon, sitten rantahiekalle ilmestyivät perinteisesti pukeutuneet ja koristautuneet nuoret tanssijat. Hienon tanssiesityksen loppupuolella tanssijat kävivät hakemassa yleisöäkin hiekalle vatkaamaan lanteita. Tunnelma oli mahtava, ja paljain jaloin lämpimällä hiekalla tanssiminen oli hauskaa. Tanssimisen jälkeen vuorossa oli vielä tuli-show. Kaksi nuorta poikaa, joista toinen oli arviolta vasta 10-vuotias, pyöritti tulikeppejä vinhaa vauhtia ja tanssi niiden kanssa taidokkaasti. Sekä esiintyjät että yleisö nauttivat.

Löysimme Taravanan naapurista helmifarmin, jossa pääsimme katselemaan ”sadonkorjuuta”. Helmifarmarin poika näytti mallia raottamalla simpukankuoria varovasti ja kaivamalla helmen esiin erityisillä pihdeillä. Simpukka toisensa jälkeen luovutti helmensä, joista suurin osa näytti erinomaisen hyvin onnistuneilta ja korkealaatuisilta. Seuraavaksi perheen äiti esitteli meille myytäviä helmiä ja valmiita koruja. Tämän helmifarmin tuotteet näyttivät kauniimmilta ja hohtavammilta kuin muualla näkemäni. Erityisesti yksi ”laguunin sinivihreä” yksilö erottui muiden joukosta kauniin värinsä ja hohtonsa ansiosta, joten se pääsi mukanamme kotiin. Tarjolla oli myös upeita 15.000 – 20.000 euron helminauhoja, jotka jätimme suosiolla esittelyvadille odottamaan vähän toisen sorttisia asiakkaita.

Helmiensä lisäksi Tahaa on tunnettu vaniljasta. Saari on ansainnut lempinimekseen Vaniljasaaren, sillä se tuottaa suurimman osan alueen vaniljasta. Tahaan pääelinkeinot ovatkin vaniljan kasvatus ja helmenviljely, sen sijaan turismi ei ole vielä saavuttanut merkittävää jalansijaa tällä viehättävällä saarella. Jo lyhyen kävelyretken varrella ehdimme nähdä sekä vaniljaplantaasin että helmifarmin, ja niiden lisäksi runsain mitoin muita viljelyksiä, kauniita pihoja ja puutarhoissaan ahkeroivia, meitä iloisesti tervehtiviä paikallisia asukkaita. Tahaalta oli vain lyhyt päivämatka näköetäisyydellä olevalle Bora Boralle. Päätimme suunnata seuraavaksi sinne, sillä mitäpä olisi häämatka ilman Bora Boraa?

Nautimme Avea-lahden rauhallisuudesta ja idyllisyydestä niin paljon, että päätimme jäädä Huahinelle juhlimaan kolmevuotishääpäiväämme. Vuosipäivää odotellessa meille jäi runsaasti aikaa tutustua lähiympäristöön ja Huahinen muihin osiin. Ohjelmassa oli myös auringonpimennys, joka oli Huahinessa vain melkein täydellinen. Noin 80 mailia etelämpänä se olisi näkynyt täydellisenä, mutta laiskoina ja mukavuudenhaluisia emme jaksaneet lähteä puuskaiselle merelle, vaan tyydyimme siihen, mitä ankkuripaikaltamme pystyimme näkemään. Koska emme olleet tulleet hankkineeksi Carrefourista suojalaseja, päädyimme projisoimaan auringonpimennyksen kiikareiden avulla valkoiselle taululle. Näin pystyimme ihmettelemään ilmiötä turvallisesti. Koska pimennys ei ollut ihan täydellinen, aamuauringon tarjoama valo vain himmeni, muttei sammunut missään vaiheessa kokonaan. Vajaavaisella valokuvauskalustollamme emme onnistuneet saamaan yhtään onnistunutta kuvaa tapauksesta, mutta tuleehan noita pimennyksiä jatkossakin, säännöllisin väliajoin ympäri maapalloa.

Aamuisen auringonpimennyksen jälkeen kävimme testaamassa rantaravintola Chez Tarassa perinteisen polynesialaisen lounasbuffetin. Ruoka kypsytettiin banaaninlehdillä peitettynä usean tunnin ajan isossa maauunissa, josta se nostettiin tarjoilupöytään. Odotukseni eivät olleet erityisen korkealla, sillä Lauri oli jo ehtinyt varoitella minua perinteisen polynesialaisen ruoan mauttomuudesta. Silti kokemus oli pienoinen pettymys. Poisson cru, raa’asta miekkakalasta tehty, kookosmaidolla maustettu alkuruoka oli ehdottomasti buffetin paras osa, ja todella herkullista. Maaunissa kypsennetty mahi-mahi oli myös kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvää. Mahi-mahin pehmeä, valkoinen liha on niin erinomaista, että sitä on vaikea pilata. Mustekalamössö ja pinaattikana olivat aika mitättömän makuisia, ja possupalat olivat silkkaa läskiä. Lisukkeena tarjotut leipäpuun hedelmä ja taro olivat puisevia ja täysin mauttomia. Jälkkäriosasto koostui kookosmaidossa lilluvista ällömakeista hyytelöklimpeistä, jotka jäivät varovaisen maistelun jälkeen lautaselle. Noin 30 euron hinta per henkilö tuntui laatuun nähden kalliilta, vaikka ruokaa sai toki mättää niin paljon kuin jaksoi. Naapuripöydissä ruokailevat paikalliset näyttivät nauttivan ateriasta, sillä he kävivät santsaamassa moneen kertaan. Ehkä vika olikin siis meidän makunystyröissämme. Me emme jaksaneet yhtä lautasellista enempää, ja sekin olisi kannattanut täyttää yksinomaan kalalla. Kalaa lukuun ottamatta buffet ei ollut kummoinen kokemus, mutta tulipahan kokeiltua.

Seuraavana päivänä saimme allemme vuokra-auton, jolla lähdimme kiertoajelulle. ”Puutarhasaari” osoittautui lempinimensä arvoiseksi. Maisemat olivat todella vehreitä, ja joka puolella kasvoi jos jonkinlaista puuta ja pensasta, chiliä, paprikaa, inkivääriä, ananasta, banaania, papaijaa, mangoa, leipäpuuta, sitruksia, meloneja, guavaa ja muita eksoottisia hedelmiä sekä maustekasveja. Erilaisia viljelyksiä, istutuksia ja kasvimaita oli joka talon pihassa ja tien vierillä. Hyötykasvien lomassa oli ihanasti tuoksuvia kukkia, joita paikalliset poimivat korvan taakse koristeeksi. Poikkesimme vaniljaplantaasille, jossa Francois esitteli meille vaniljapapujaan. Pussillinen vaniljapapuja maksoi noin kahdeksan euroa, ja Francois sujautti pussiin vielä muutaman ylimääräisen pavun lahjaksi. Samanlainen pussi maksoi torilla 30-40 euroa, joten kyllä kannatti ostaa suoraan plantaasilta. Nyt pitäisi vielä keksiä, miten vaniljapapuja voi hyödyntää ruoanlaitossa.

Hedelmien ja vaniljan lisäksi Huahinella viljellään myös helmiä. Helmifarmilla vierailu on Ranskan Polynesiassa seikkailevalle turistille vähintäänkin puolipakollinen visiitti ja ihan mielenkiintoinen kokemus. Saimme rannasta kanoottikyydin veden päälle rakennetulle helmifarmille, jossa paikan omistaja Peter tutustutti meidät helmenviljelyyn. Ranskan Polynesian saarilla viljeltäviä helmiä kutsutaan tahitilaisiksi tai mustiksi helmiksi, vaikka todellisuudessa värien kirjo on varsin laaja ja monipuolinen. Musta helmi-nimitys johtuu siitä, että helmet ovat useimmiten tummia, oli sävy sitten metallisen harmaa, punertava, vihertävä tai sinertävä. Helmifarmilla oli tietenkin myös oma putiikkinsa, josta sai ostaa farmin omia tuotteita. Lasivitriineissä ja tarjottimilla oli erilaisia irtohelmiä sellaisenaan, valmiita helmikoruja ja simpukankuorista askarreltuja koruja. Varsinaisten helmien osalta hintahaitari ulottui 20 eurosta 2.500 euroon. Halvimmat olivat himmeämpiä, epämääräisen muotoisia ja niiden pinnassa oli havaittavissa pieniä kauneusvirheitä. Mitä kirkkaampi helmiäishohto, täydellisempi muoto ja tasaisemman sileä, virheettömämpi pinta, sitä arvokkaampi helmi. Vierailumme ajoitus osui juuri oikeaan hetkeen, vain pari päivää ennen hääpäivää. Laurin lahjapulma ratkesi kuin itsestään, sillä mieluisa helmiriipus löytyi helposti.

Helmifarmilta jatkoimme matkaa kohti Faren kylää. Löysimme matkan varrelta pari historiallista kivikasaa, ilmeisesti vanhoja pyhiä paikkoja. Niiden merkitys ei oikein avautunut meille, mutta pysähdyimme kelpo turisteina kuitenkin ottamaan ”pakolliset” valokuvat. Sen sijaan emme onnistuneet löytämään hirmumyrskyn tuhoaman luksusresortin raunioita, vaikka kävimme varta vasten etsimässä niitä turistiesitteen suuntaa-antavien vihjeiden avulla. Seuraava pysäkki olikin sitten jo vanha tuttu Faren supermarket, jonka valikoima ei pettänyt tälläkään kertaa. Lastasimme ostokset kylmälaukkuun ja palasimme kaunista rantareittiä kotiin.

Kolmevuotishääpäivämme osui Ranskan kansallispäiväksi, mutta se ei ollut mitenkään havaittavissa täällä. Keskityimme nauttimaan omasta merkkipäivästämme pitkän herkkuaamiaisen jälkeen snorklailemalla korallikakkujen ja kalojen seassa, ja illemmalla suuntasimme rantaan. Naapuriveneen Andylla ja Rhianilla sattui olemaan myös hääpäivä ja samat suunnitelmat kuin meillä, eli illallinen rantaravintolassa. Koska molemmat pariskunnat viettävät käytännössä kaiken aikansa kahdestaan veneessä, vaihtui kahdenkeskinen romanttinen illallinen ihan luontevasti nelihenkiseksi illanvietoksi hyvien ystävien kesken. Juhlistimme yhdessä hääpäiviämme kolmen ruokalajin erinomaisella illallisella ja samppanjalla kirkkaan tähtitaivaan alla.

Hääpäivien taso on noussut huomattavasti ensimmäisestä vuosipäivästämme, joka meni Pohjanmerellä pahoinvointisena heiluessa. Sen karmean kokemuksen jälkeen sovimme, että jatkossa hääpäiviä ei vietetä enää ikinä merellä. Viime vuonna juhlimme kahdestaan Kolumbian Rosario-saarten rauhallisessa poukamassa, ja nyt vielä astetta ylellisemmin Ranskan Polynesiassa. Me olemme kolmen avioliittovuotemme aikana olleet niin tiiviisti yhdessä, suurimman osan ajasta kahdestaan pienessä purjeveneessä, että yksi vuosi voisi vastata oikeastaan kymmentä ”normaalia” vuotta. Tämän laskutavan mukaan vietimme siis juuri helmihääpäiväämme, eli tahitilaishelmet olivat täydellisen osuva lahja!

Olimme valmiit siirtymään Moorealta seuraaville saarille, mutta puuskainen ja sateinen keli sekä kuoppainen meri pitivät meidät Opunohun ankkuripaikallamme. Joka aamu olimme periaatteessa lähtövalmiudessa, mutta säätiedot katsottuamme päätimme jäädä vielä odottelemaan suotuisampia olosuhteita. Aika ei käynyt pitkäksi, kun kävimme skootteriajelulla, uimme, snorkailimme ja seurustelimme naapureiden kanssa. Skootteri osoittautui epäkäytännölliseksi kulkuneuvoksi kahdellakin tapaa; siinä on kehnosti säilytystilaa ostoksille ja sadekuuron sattuessa se ei tarjoa minkäänlaista sateensuojaa. Muuten sillä oli tietysti ihan hauska ajella. Epävakaisen sään takia emme järkkäilleet enää rantagrillailuja, vaan kutsuimme naapuriveneen Andyn ja Rhianin Aliisaan illalliselle. Menu koostui grillatuista kana- ja katkarapuvartaista, höyrystetystä parsasta ja porkkanasta, kuskusista ja salaatista. Onneksi olimme veneessä, sillä ilta huipentui suklaisen jälkkärin ohella salamointiin, jyrinään ja rankkasateeseen – rannalla olisimme kastuneet hetkessä litimäriksi.

Vähitellen puuskat rauhoittuivat ja meri alkoi tasaantua. Vene toisensa jälkeen nosti ankkurin ja suuntasi joko Tahitille huoltohommiin tai Bora Boran suuntaan. Meitä ennen lähteneet Andy ja Rhian ilmoittivat vhf:llä, että merellä on mitä mainion purjehduskeli, joten mekin painelimme iltapäivällä muiden perään. Valitettavasti purjehdittavaa tuulta ei riittänyt kuin pariksi tunniksi, ja loput 15 tuntia ajelimme koneella.

Aamusella saavuimme Huahinen saarelle. Huahine koostuu oikeastaan kahdesta saaresta, Huahine Nuista (Iso Huahine) ja Huahine Itistä (Pieni Huahine), mutta saaret ovat hyvin lähekkäin ja yhdistetty sillalla. Puutarhasaareksikin kutsuttu rauhallinen ja idyllinen Huahine on kuuluisa luonnonkauneudestaan ja vehreydestään, ja se on selvästi muita Seurasaaria vähemmän turistisena säilyttänyt alkuperäisen, aidon polynesialaisen charminsa. Laskimme ankkurin isomman saaren pääkylän, Faren, edustalle useiden muiden matkaveneiden sekaan. Joukossa oli paljon tuttuja, joista moni oli saapunut Moorealta hiukan meitä aiemmin. Kylä oli pieni, mutta yllättävän eläväinen. Rannassa oli paljon väkeä kannustamassa ja seuraamassa melontakisoja, ja ilmassa oli selvästi suuren – tai ehkä vähän pienemmän – urheilujuhlan tuntua. Kylän supermarket oli yllättävän iso ja hyvin varustettu, eikä jäänyt valikoimissaan paljonkaan jälkeen Tahitin marketeista. Saimme taas jääkaapin täyteen kanaa, jauhelihaa, tuoreita salaattitarpeita ja tietenkin juustoja.

Olimme kuulleet kehuja pienemmän saaren eteläosassa sijaitsevasta kauniista ja rauhallisesta poukamasta, joten ostosreissun päätteeksi nostimme kuokan ja siirryimme sinne ankkuriin. Ajelin saaren ja riutan väliin jäävää hyvin merkattua ja suojaisaa väylää Laurin vaihtaessa ankkuria keulakannella. Luottamuksemme vanhaan kunnon CQR-ankkuriimme oli hiukan kärsinyt muutaman laahaustapauksen myötä, joten päätimme vaihtaa sen tilalle nyt kokeeksi Danforth-ankkurin. Parin tunnin kuluttua saavuimme Avea-lahdelle, jossa uusi ankkuri pääsi testiin. Lahti osoittautui maineensa veroiseksi. Hiekkarannalla oli muutama pieni hotelli/pensionaatti ja niiden ravintolat, vesi oli taas houkuttelevan kirkasta ja ankkuripaikkaa suojaava riutta tarjosi kiinnostavan snorklauspaikan. Voimakkaat tuulenpuuskat eivät aiheuttaneet aallokkoa, mutta panivat uuden ankkurimme heti tosikoetukselle. Sehän piti, lujasti ja luotettavasti, joten uskalsimme rantautua jollalla ja käydä tutustumassa lähiympäristöön.

Jätimme jollan Relais Mahana-resortin laituriin ja saimme heti ystävällisen vastaanoton. Ravintolasta sai tilata tuoreet patongit aamuksi, ja veneilijöille oli tarjolla myös mm. jääpaloja, suihku, pesulapalvelut ja vettä. Kevyen kävelylenkin päätteeksi istahdimme Relais Mahanan rantapöytään tutkimaan ruokalistaa ja pohtimaan, missä ja miten haluaisimme viettää pian koittavan kolmevuotishääpäivämme. Alkuperäinen suunnitelma oli juhlia vuosipäivää Bora Boralla, joka tietysti nimenä kuulostaa erinomaisen romanttiselta, mutta olisiko se sittenkin liian turistinen? Lukuisat muut matkaveneet olivat suuntaamassa Bora Boralle juuri samaksi päiväksi, joka sattuu olemaan myös Ranskan vallankumouksen päivä, ja ilmeisesti Bora Boralla on silloin isot kemut – ja kova tungos. Lisäksi kuulimme useilta siellä asuneilta ja työskennelleiltä paikallisilta, että he eivät pidä Bora Borasta ollenkaan, ihmiset eivät ole siellä yhtä ystävällisiä ja ilmapiiri ei ole ollenkaan niin mukava kuin muilla saarilla. Hintatasokin kuulemma pomppaa jopa 40 % muihin saariin verrattuna. Hmm. Relais Mahanan rantapöydästä avautui kaunis maisema Avean lahdelle, varpaat sai upottaa hienoon hiekkaan, henkilökunta oli viimeisen päälle ystävällistä, ruokalista vaikutti lupaavalta ja tunnelma tuntui juuri sopivan intiimiltä ja romanttiselta. Josko jäisimmekin Huahinelle hiukan pidemmäksi aikaa ja viettäisimme hääpäivämme täällä?

Olimme tuijotelleet jo kolmen viikon ajan Tahitin poijupaikaltamme viereistä Moorean saarta, jonka taakse aurinko aina laski. Kun lopulta pääsimme irtautumaan Papeeten houkutusten ääreltä, suuntasimme loogisesti naapurisaarelle. Matka oli lyhyt ja keli kaunis, joskin hiukan liian tyyni kunnolliseen purjehdukseen. Nautimme tuoreet croissantit aamuauringossa ja ehdimme parahiksi lounasaikaan Cookin lahdelle Moorealle. Suomalaisystävämme olivat jo edellisenä päivänä ankkuroineet Ever Afterinsa sinne, joten poimimme heidän vierestään vapaan poijun ja aloitimme yhdessä juhannuksenvieton. Salme oli kattanut kunnon juhannuspöydän salonkiin; tarjolla oli ”uusia perunoita”, Carrefourista löytynyttä silliä, lohta, kananmunia, tilliä ja erityisesti Laurin riemuksi myös ehtaa, suomalaista ruisleipää. Salmen poika oli tullut juuri visiitille Suomesta ja tuonut rukiisia tuliaisia. Siitä olikin jo vierähtänyt pitkä aika, kun viimeksi saimme oikeaa ruisleipää.

Cookin lahtea ympäröivät jyrkät vuorenrinteet, joten maisema oli jylhän komea. Itse lahti oli hyvin syvä, joten olimme tyytyväisiä poijusta. Sähköisen ankkurivinssin avulla ankkurin nosto syvästä vedestä ei olisi tietenkään mikään ongelma, mutta käsin kiskominen olisi turhan työlästä. Poijumme oli pienen hotellin edessä, ja hotellin henkilökunnan mukaan sen käytöstä ei tarvitse edes maksaa.

Vietimme mukavan illan Ever Afterilla, ja suunnittelimme seuraavan päivän autoajelua saaren ympäri. Tarkoitus oli vuokrata auto ja lähteä kierrokselle kimpassa, mutta varhain seuraavana aamuna Ever After joutuikin lähtemään takaisin Tahitille, sillä veneen generaattori ei suostunut toimimaan ja se piti saada korjatuksi. Pahus! Me päätimme kuitenkin pitää kiinni suunnitellusta päiväohjelmasta ja vuokrasimme auton kahden kesken. Päätie myötäilee rantaviivaa ja kulkee koko saaren ympäri. Ilman pysähdyksiä kierroksen voisi tehdä helposti parissa tunnissa, eikä eksymisen vaaraa ole. Moorea on miellyttävällä tavalla turistinen saari. Tien varrella on siellä täällä tahitilaistyyliin rakennettuja hotelleja, idyllisiä pensionaatteja, ravintoloita sekä tietysti erilaisia matkamuistokauppoja, helmiä unohtamatta. Ensimmäinen ”pakollinen” kohde oli Belvederen näköalapaikka, josta avautui hieno maisema alas sekä Cookin että Opunohun lahdelle, jotka molemmat ovat matkapurjehtijoiden suosiossa. Matkan varrella oli maatalouskoulu, jonne poikkesimme maistelemaan paikallisia hilloja. Ostimmekin pari purkillista ja saimme kaupan päälle ison ananaksen.

Kunnon turisteina vierailimme toki myös Tiki Villagessa, joka muistuttaa perinteistä polynesialaiskylää palmunlehväkattoisine majoineen. Majoissa oli paikallisia käsityöläisiä ja taiteilijoita, jotka kauppasivat turisteille töitään. Nautimme lounaan veden äärellä, ja sen jälkeen vuorossa oli musiikki- ja tanssiesitys. Ukulele soi, miehet lauloivat ja kaislahameiset naiset tanssivat rankasti tatuoidun miehen kanssa. Yleisönä olimme vain me ja kaksi vanhempaa australialaisrouvaa. Illalla Tiki Villagen teatterissa olisi ollut täysipitkä show isommalla esiintyjäkaartilla, mutta näin lounasaikaan oli hiljaista ja esitys oli mitoitettu vaatimattoman yleisömäärän mukaan. Kiinnostavin osuus oli ”muotiesitys”, jossa tanssijat näyttivät, miten lukuisilla eri tavoilla voi pukeutua polynesialaiseen pareoon. Kankaan kietominen hameeksi oli tuttu juttu, mutta näköjään siitä saa kääräistyä tarpeen vaatiessa myös housut tai paidan. Jos joku olisi esityksen jälkeen tullut myymään pareoita, olisimme varmasti pukeutumisvinkeistä inspiroituneina ostaneet ainakin pari. Tämä oiva bisnesmahdollisuus oli kuitenkin jäänyt järjestäjiltä huomaamatta, joten jatkoimme matkaa ilman uusia kankaankaistaleita.

Turistiesitteessä mainittiin lyhyesti erään pikkukylän lähellä oleva vesiputous, jota lähdimme etsimään. Missään ei ollut kylttejä eikä tarkempaa opastusta putouksille, mutta valitsimme optimistisina kapean kärrypolun, joka tuntui johtavan kohti veden kohinaa. Polku kapeni ja muuttui niin huonokuntoiseksi, että meidän oli jätettävä auto puskaan ja jalkauduttava. Ympäristö oli vehreää ja kosteaa, ja näimme jo kaukana ylhäällä jyrkkää vuorenrinnettä alas syöksyvän veden. Sen päätepiste jäi kuitenkin meiltä piiloon, emmekä onnistuneet löytämään varsinaista vesiputousta ja sen alle muodostunutta allasta. Aurinko alkoi jo painua, joten huristelimme Moorean ainoan marinan ja pienen supermarketin kautta kotiin.

Olimme kuulleet huhuja Moorean ja sen kupeessa olevien parin pikkusaaren välissä sijaitsevasta kauniista ja rauhallisesta ankkuripaikasta. Jätimme Cookin lahden ja lähdimme etsimään tuota unelmien ankkuripaikkaa. Sinne johti sinänsä hyvin viitoitettu reitti, mutta reitin kapeus ja mataluus teki siitä vähän liiankin jännittävän. Matalimmillaan kaiku näytti 1,8 metriä, eli meillä oli vielä ruhtinaalliset 30 senttiä vettä kölin alla, ja ympärillä kohosi korallia. Ei ihme, että harva vene uskaltaa tai edes pääsee perille asti. Itse ankkuripaikkakin oli melko ahdas kolo, sillä meidän lisäksemme siellä oli jo kaksi katamaraania ankkurissa. Mahduimme sentään niiden perään. Paikka oli kieltämättä kaunis, vesi kirkasta ja pohja hienoa, valkoista hiekkaa. Uinti- ja snorklausyritys päättyi kuitenkin voimakkaaseen virtaan, joka oli viedä minut mennessään heti, kun päästin uimaportaista irti. Tyydyimme ihailemaan maisemia veneen kannelta käsin. Illalla oli mukava grillailla kanaa ja vihanneksia takakannella, ja nauttia herkullinen ateria kirkkaan tähtitaivaan alla.

Keli oli muuttumassa puuskaiseksi, emmekä uskaltaneet jäädä pidemmäksi aikaa ahtaaseen koloomme. Nostimme ankkurin hiukan ennen keskipäivää, jolloin aurinko oli korkealla ja näkyvyys oli paras mahdollinen, ja ajelimme varovasti samaa reittiä pois. Emme olleet vielä valmiita jättämään Mooreaa, vaan suuntasimme sen toiselle suositulle lahdelle, Opunohuun. Opunohun lahtea on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista ankkuripaikoista, eikä maisemissa ollut valittamista.

Ryhmä delfiinejä johdatti meidät riutan aukosta sisään lahdelle, jota Cookin lahden tapaan ympäröivät korkeat vuoret ja jyrkät rinteet. Lahden suuaukolla oli lukuisia veneitä ankkurissa, mutta itse lahdenpohjukassa näimme vain yhden – Ever Afterin, joka oli saanut generaattorinsa kuntoon ja palannut takaisin Tahitilta. Liityimme sen seuraan vain hetkeksi, sillä lounaan jälkeen päätimme siirtyä riutan suojaan lahden suulle, jossa käy vilvoittava tuulenvire, vesi on ihanan kirkasta ja jossa voi ihailla suoraan mereen laskevaa aurinkoa. Jollankin sai kätsysti viereiselle hiekkarannalle, joka on täynnä piknikpöytiä yleiseen käyttöön. Täydellinen paikka rantagrillailulle.

Samalle ankkuripaikalle tulivat myös brittiystävämme Andy ja Rhian Zephyruksellaan sekä pian myös kristallinkirkkaiden uimavesien perään haikaillut Ever Afterin porukka. Auringossa välkehtivä vesi houkutteli uimaan, eikä virtauksesta ollut täällä tietoakaan. Valtavan kokoinen rausku vaelteli ankkuripaikalla veneiden ja uimareiden seassa, mutta yhtään haita en bongannut. Pitkän ja nautinnollisen uintireissun jälkeen kävimme Rhianin kanssa rannalla kävelyllä, ja kuinka ollakaan, päädyimme Hiltonin rantabaariin lounaalle. Hiltonin hienoimmat bungalowit on rakennettu veden päälle, ja mökeistä pääsee suoraan omalta terassilta mereen pulikoimaan. Yksi yö bungalowissa maksaa kuulemma lähes 750 euroa – hiljaisen sesongin aikaan. Ruoka ja juomat Hiltonissa olivat kuitenkin yllättävän edullisia, ainakin Tahitin ravintoloihin verrattuna, joten saatoimme lounastaa tyytyväisin mielin, ilman mitään syyllisyyttä tuhlailusta.

Illemmalla kannoimme rannalle Aliisan hiiligrillin, täyden kylmälaukun, ruokia, juomia ja käsikäyttöisen blenderimme. Lähikaupan pakastemansikoista ja rommista tuli blenderissä mahtava mansikkadaiquiri, kana ja makkarat paistuivat grillissä, aurinko laski veneiden taakse ja hyvä seura kruunasi onnistuneen grilli-illan.

Ruotsin kuninkaalliseen hääpariin emme ole vielä törmänneet, vaikka näimmekin heidän käytössään olevan purren Tahitilla ennen häämatkalaisten saapumista. Jossakin näillä vesillä hekin ilmeisesti nautiskelevat olostaan. Ei voi muuta kuin todeta, että erinomaisesti valittu häämatkakohde!

Kuulimme aamulla Panamasta tutun suomalaisen Ever Afterin  kutsuvan vhf:llä Papeeten satamaa. Tom ja Salme vieraineen olivat juuri saapuneet Moorealta ja tulivat myöskin Marina Tainaan. Olipa hauska yllätys sattua juuri samaan aikaan Tahitille! Illalla kokoonnuimme porukalla marinan italialais-polynesialaiseen ravintolaan illalliselle ja vaihtamaan kuulumisia.

Seuraavana iltana olikin sitten vuorossa megavenelaiturin curry-ilta. Megaveneiden omistajat olivat kaikki lentäneet muualle ja vain nuoret miehistöt olivat pitämässä huolta veneistä – ja juhlimassa, tietysti. Carl Linne oli pienimmästä päästä, naapureinaan toinen toistaan hulppeampia loistopursia. Tunnistin ainakin pari Swania, 25-metrisen DreamCatcherin ja Kuna Yalassa tapaamamme modernin, hopeanharmaan 23-metrisen Silandra V:n. Laiturissa komeili myös Golfitosta tuttu Perseus, lähes 50-metrinen Perini Navi. Ammattikokit osasivat asiansa, ruoka oli harvinaisen herkullista. Tarjolla oli monenlaista intialaissoosia, kanacurrya, vihannescurrya, tonnikalacurrya, erilaisia mm. mintulla, pähkinöillä ja kookoksella maustettuja riisejä, naanleipää, pappadumeja ynnä muuta teemaan sopivaa.

Porukka oli pitkälti pari-kolmekymppistä ja melkoisen kansainvälistä. Oli jenkkejä, ausseja, eteläafrikkalaisia, ranskalaisia, italialaisia, brittejä, ruotsalaisia ja yksi suomalainenkin, Magic Cat-katamaraanin kokkina työskentelevä iloinen ja energinen Susu. Jo 14 vuotta sitten Suomesta lähtenyt ja maailmalla viihtynyt Susu innostui päästessään pitkästä aikaa puhumaan suomea. Meistä taas oli kiva tavata nuoria ihmisiä, jotka ovat valinneet mielenkiintoisen elämäntavan ja nähneet paljon maailmaa megaveneiden kyydissä. Miehistön elämä ei ole kuitenkaan pelkkää biletystä, sillä kaikki paiskivat lujasti töitä maanantaista perjantaihin, klo 8-16 – aivan kuten missä tahansa duunissa. Meissä tavallisissa matkapurjehtijoissa moinen uurastus herättää ihmetystä, kun jokaista alusta pestään, putsataan, hinkataan, puunataan, kiillotetaan, vahataan, hiotaan ja lakataan aamusta iltaan ja monen hengen voimin, pikkutarkasti ja huolella. Ei ihme, että lopputulos on silmiä häikäisevän hohtava. Eikä ole ihme sekään, että miehistö villiintyy viikonloppuisin vaihtamaan vapaalle.

Viikonloppuna marinan lähellä kävi kova vilinä ja vilske, kun sekä megaveneiden miehistöt että paikalliset nauttivat vapaapäivistään merellisten aktiviteettien parissa. Vesijetit pörräsivät pitkin poikin väylää, party boatit kerääntyivät riutan reunalle täynnä riemukkaita bilettäjiä, pienet purjeveneet ja moottoriveneet lähtivät satamasta viikonloppuretkille, jotkut harrastivat vesihiihtoa, toiset meloivat polynesialaiskanooteilla, osa kävi sukeltamassa, ja monet tyytyivät vain uimaan ja snorklaamaan koralliriutan tuntumassa. Jollaa ajaessa sai olla tarkkana ja vilkuilla joka suuntaan, sillä vesiliikenne oli vilkasta.

Marina Taina osoittautui mainioksi paikaksi. Ensinnäkin, poijupaikan hinta oli tahitilaisittain kohtuullinen (alle 30 euroa viikossa). Marinasta löytyi pienellä vaihtokirjastolla varustettu itsepalvelupesula pesukoneineen ja kuivureineen, ja mahtavan kokoinen, hyvin varustettu Carrefour-supermarket oli vain lyhyen kävelymatkan päässä. Carrefourin valikoima sai pääni ihan pyörälle – ensimmäistä kertaa Euroopasta lähdön jälkeen löysin jokseenkin täydellisen juustotiskin täynnä ihania ranskalaisia juustoja, ja pelkästään erilaisia sinappejakin oli useita hyllymetrejä. Hintataso oli suunnilleen Suomen luokkaa, ellei hiukan ylikin, joten yritin hillitä ostoshalujani, mutta parhaat herkut piti kuitenkin kantaa kotiin. Positiivinen yllätys oli myös veden puhtaus ja kirkkaus poijupaikalla, pääsimme taas uimaan ja snorklaamaan läheisille koralleille. Ja kuitenkin Papeeten keskusta oli lähellä, kohtuullisen bussimatkan päässä.

Carl Linneltä tarjottiin taas Laurille töitä, isossa veneessä riittää näköjään tekemistä ja laittamista ihan loputtomiin. Mikäs siinä, korkean hintatason Tahitilla lisätienestit tulivat tarpeeseen – varsinkin, kun meillä oli vielä vesitiivis kamerakin ostoslistalla. Niinpä Lauri nousi hyvissä ajoin maanantaiaamuna ja pöräytti jollalla töihin tasan kahdeksaksi, aivan kuin ”ihan oikeassa työelämässä” ikään. Minä suuntasin bussilla Papeeten keskustaan kiertelemään kaikessa rauhassa kauppoja ja torialuetta. Yritin pitää kulutuksen suunnilleen tasoissa Laurin päiväliksan kanssa.

Torilla törmäsin kahteen blondiin, Salmeen ja brittipurjehtija Janiceen, jolla oli kova hinku ostaa Tahitin kuuluisia helmiä. Niinpä päädyimme helmikauppaan, jossa kauppias istutti meidät pöydän ääreen ja tiedusteli minkä tyyppisiä ja laatuisia helmiä olimme hakemassa. Sitten kauppias kumosi rasiallisen helmiä pöydälle valikoitavaksi. Samalla saimme hiukan helmioppia. Helmiä oli useita eri laatuja, muotoja, kokoja ja värisävyjä, joten Janicellakin meni tovi mieluisia helmiä valitessa. Lopulta hän päätyi kahteen erisävyiseen helmeen, jotka istutettiin sormukseen. Minäkin ihailin, vertailin ja olin valikoivinani helmiä. Itsekurini piti kummasti ja vältyin visan vinguttamiselta, vaikka yksi hennon turkoosinsävyinen (”laguunin sinivihreä”) helmi olikin vähällä voittaa ja taivuttaa minut kaupantekoon. Sen tyttömäisen roosa sisarkin olisi epäilemättä somistanut kaulaani nätissä riipuksessa, mutta ehkä joskus myöhemmin…

Seuraavana viikonloppuna megaveneet järjestivät kasaribileet, joihin osallistuimme asianmukaisesti sonnustautuneina. Laiturialue täyttyi jälleen kerran useista kymmenistä juhlijoista kasarihenkisissä asuissaan ja meikeissään, megaveneiden tehokkaista ulkokaiuttimista raikasi 80-luvun poppi ja tarjoilut olivat mahtavat. Muutaman päivän kuluttua samalla laiturilla järjestettiin jazz-konsertti, joka keräsi suunnilleen saman määrän yleisöä. Bilelaiturin ulkoreunalla olevien megaveneiden nuori miehistö nautti tietysti täysin siemauksin juhlimisesta, mutta saman laiturin toisella laidalla olevia tavallisia matkaveneitä jatkuva meteli saattoi jo hiukan kiusatakin, ilta toisensa jälkeen.

Maanantaina tuli täyteen kokonaiset kaksi vuotta siitä, kun lähdimme Suomesta. Vaikea uskoa, että olemme olleet reissussa jo kaksi vuotta! Suomessa kavereiden vauvat ovat kasvaneet jo ”isoiksi” lapsiksi, uusia on syntynyt, pariskuntia on muodostunut, häitä on juhlittu ja yksi erokin on tullut. Kahdessa vuodessa ehtii tapahtua paljon. Me olemme siirtyneet Helsingistä Tahitille lähes 30 eri maan ja lukuisien eri saarten kautta, kyntäneet merta 15 531 merimailia (29 000 km), kolunneet Karibian saaria ja latinalaista Amerikkaa, tutustuneet erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin, oppineet espanjaa ja nauttineet elämästä. Mitään kyllästymisen merkkejä ei ole havaittavissa sen enempää matkantekoon kuin matkakumppaniinkaan, päinvastoin. Tuntuu, että meno vain paranee päivä päivältä ja viikko viikolta. Tietyllä tavalla häämatka huipentuu juuri tänne Ranskan Polynesiaan, onhan tämä varmasti yksi maailman romanttisimmista kohteista ja alue, jota olin itse eniten odottanut – enkä ole joutunut pettymään!

Meidän oli tarkoitus lähteä keskiviikkoaamuna Moorealle, mutta aitoon ranskalaiseen tapaan Tahitilla lakkoiltiin, ja vaikkei lakko saavuttanutkaan samoja mittasuhteita kuin viime vuonna Guadeloupella ja Martiniquella, onnistui tämäkin lakko sotkemaan lähtösuunnitelmamme. Dieseliä ei nimittäin saanut, ja halusimme ennen lähtöä tankata säiliöt täyteen verovapaata polttoainetta. Ilmeisesti myös roskakuskit olivat lakossa, sillä kadun varrelle alkoi kertyä haisevia roskakasoja. Onneksi lakko päättyi juuri ennen kuin löyhkä kävi aivan sietämättömäksi. Hienot suunnitelmamme ja aikataulumme  – tankkaus, uloskirjaus, viimeiset ostokset – olivat kuitenkin menneet jo sekaisin, joten päätimme pitää poijumme vielä kolmannen viikon.

Satama täyttyi entisestäänkin, kun Pacific Puddle Jump-purjehdukseen osallistuvat veneet kerääntyivät valmistautumaan yhteispurjehdukseen Tahitilta Moorealle ja muihin Puddle Jump-rientoihin. Tämä taitaa olla kovinta sesonkiaikaa, vapaasta poijusta ei ole toivoakaan, ja marinapaikka on pitänyt varata todella hyvissä ajoin. Vasta nyt saapuvat veneet joutuvat kiertelemään tuntikausia ankkuripaikoilla etsiessään epätoivoisesti sopivaa koloa, johon laskea ankkuri. Uusien tulijoiden joukossa oli myös vanhoja tuttuja, joten seuraelämä ei ainakaan ole päässyt hiljenemään. Mukavasta paikasta on aina vaikea lähteä, vaikka tiedossa on huhujen mukaan vieläkin hienompia kohteita.

Täydellisestä paratiisistamme, Tahanealta, puuttui vain pari olennaista asiaa: hyvin varustettu supermarket ja nettiyhteys, joita harvemmin löytyykään asumattomilta atolleilta. Ruokavarastojen hupeneminen ajoi meidät lopulta Tahanean atollilta ulos ja purjehtimaan kohti Tahitia. Pari päivää kestänyt epävakainen, puuskainen ja sadekuuroinen keli oli mennyt menojaan, ja sää oli taas mitä miellyttävin. Nostimme purjeet atollin ulkopuolella. Purjehdimme seuraavat kolmisen tuntia edelleen Tahanean suojassa, joten maininki ei päässyt keinuttamaan, vaan Aliisa kulki myötätuulessa tasaisesti ja mukavasti suorassa pystyasennossa. Illalla Tahanea jäi taakse ja meno muuttui hiukan huojuvammaksi, muttei mitenkään epämiellyttäväksi. Pasta carbonara (tai oikeastaan pekonimaustettu säilykekinkku-pasta) ja korvapuustit maistuivat.

Päivät merellä olivat kuumia. Aurinko paistaa porotti pilvettömältä taivaalta, ja koska vene kulki myötätuulen mukana, tuulenvirekään ei vilvoittanut. Vauhti oli hiukan arvioitua parempi, joten ehdimme melkein kolmessa päivässä ja kahdessa yössä Tahitille. Mutta vain melkein. Sunnuntai-iltapäivän aikana Tahiti ilmestyi näkyviin, mutta Papeeten satamaan oli matkaa vielä sen verran, että pimeys ehti laskeutua ennen kuin pääsimme kaupungin lähelle. Emme tohtineet ajella pimeässä sisään riuttojen välistä, vaikka vihreät ja punaiset valot näyttivätkin osoittavan väylän hyvin selkeästi. Sen sijaan jäimme lillumaan kaupungin edustalle ja odottelemaan aamua. Yön aikana liikennettä oli onneksi vähän, Tahitin ja Moorean väliä kulkeva lautta palasi myöhään illalla Papeeten satamaan ja neljän aikaan aamulla katamaraani tuli marinasta ja suuntasi jonnekin Moorean suuntaan. Lauri arveli, että se karkasi pimeyden turvin marinasta maksamatta, mutta kenties sillä oli varhaiselle ajoitukselle hyväksyttävämpi selitys. Pidimme valpasta vahtia koko yön, sillä näin lähellä Tahitia emme uskaltaneet enää torkkua. Viiden aikaan pimeys muuttui vähitellen aamuhämäräksi, peseydyin ja pukeuduin jo valmiiksi ”kaupunkikuntoon” ja keittelin kahvit. Kuudelta herätin Laurin tuoreen kahvin tuoksuun, käynnistimme koneen ja ajelimme aukosta sisälle Papeeten tuntumassa olevaan Marina Tainaan.

Siitä olikin jo aikaa, kun olimme viimeksi nähneet niin paljon veneitä yhdellä silmäyksellä. Marina Tainassa on 500 venepaikkaa, joista lähes kaikki näyttivät olevan täynnä. Laituripaikkojen lisäksi kaikki poijutkin olivat käytössä, ja useat veneet olivat ankkuroituneet marinan liepeille. Tunnelma oli varsin tiivis, kuin Las Palmasin satamassa ARC:n aikaan. Kiertelimme koko alueen etsiskellen joko vapaata poijua tai sopivaa koloa, johon ankkuroida. Kumpaakaan ei tahtonut löytyä. Sen sijaan löysimme muutaman tutun veneen, mm. Kolumbian Cartagenassa tapaamamme Wishful Thinking-katin. Suomalais-ruotsalais-ranskalainen Tuula ja aussi-Chris nousivat aamiaisensa äärestä ulos kannelle toivottamaan meidät tervetulleiksi Tahitille. Juttutuokion ja lyhyen kiertelyn jälkeen Wishful Thinkingin läheltä vapautui poiju, johon kiinnityimme. Samoihin aikoihin viimeksi Limassa tapaamamme aussi-Norman ilmestyi paikalle, emmekä ehtineet edes syödä aamiaista, kun olimme jo Normanin jollan kyydissä matkalla Papeeten keskustaan. Marina Tainasta on hyvin merkattu, suojainen veneväylä suoraan Papeeten ytimeen, mutta matka on liian pitkä meidän pikkujollallemme. Normanin isolla, kovapohjaisella jollalla ja tehokkaalla perämoottorilla reissu meni yhdessä hujauksessa. Saimme pakolliset viranomaishommat hoidetuksi, kiertelimme hiukan kaupungilla ja ehdimme nauttia vielä lounastakin. Valitsin poisson crun, Tahitin vastineen cevichelle, joka oli kookosmaidon tuomassa pehmeydessään hyvää ja maukasta, muttei ihan vetänyt vertoja perulaiselle serkulleen.

Papeete on kuin mikä tahansa isohko kaupunki: meluisa, ruuhkainen, täynnä kauppoja, baareja ja ravintoloita. Liikennekulttuuri on kuitenkin hyvin huomaavaista, autot pysähtyvät heti nähdessään jalankulkijan kadun varressa epäröivän, ylittääkö vai ei. Rantakatua reunustavat koruliikkeet kauppaavat erityisesti paikallisia aarteita, mustia ja vaaleammankin sävyisiä helmiä. Kaupungin keskustan marinassa oli jokunen vene, mutta Marina Taina on ylivoimaisesti suositumpi. Keskustamarinasta olisi tietysti kätevä kävellä milloin tahansa kaupungille, mutta nautin Marina Tainan rauhallisuudesta, raikkaammasta ilmasta ja puhtaasta vedestä. Kävimme venetarvike- ja sukellusliikkeessä ostoksilla, ja mukaan tarttuivat mm. Laurille upouudet, hienot räpylät vanhojen ja moneen kertaan korjailtujen tilalle, ja meille molemmille uudet maskit. Kyllä kelpaa taas snorklailla!

Palasimme Normanin kyydillä vasta illansuussa takaisin kotiin, juuri parahiksi ihailemaan viereisen Moorean saaren taakse vaipuvaa kullanhohtoista aurinkoa. Norman ajoikin veneiden ohi marinan jollalaituriin selittäen samalla meille, että rantabaarin happy hour on jo käynnissä, emmehän mekään toki suoraan kotiin vielä halua? Dinghy Barissa oli paljon iloista väkeä, ja joukosta löysimme myös Mangarevalla tapaamamme Carl Linne-purren miehistöä. Jinny ja Marita kutsuivat meidät laituribileisiin seuraavana iltana, megaveneiden kokit aikoivat kuulemma järjestää intialaisen curryaterian ja kaikki olivat tervetulleita. Tahitin sykkivä sosiaalinen elämä oli virkistävää vaihtelua, ja kaikesta päätellen se oli vain vilkastumaan päin. Happy Hourin jälkeen kävimme pikaisesti lähikaupassa hakemassa pientä iltapalaa, molemmille mitä mieli teki: minulle tuore sushiannos ja Laurille kuuma grillikana ja tuore leipä. Nautin suunnattomasti, kun sain pitkästä aikaa erinomaista sushia, kynttilänvalossa omassa avotilassa, tuikkivan tähtitaivaan alla, Tahitin kupeessa. Kyllä elämä on ihanaa!

Vedimme viimeisenä yönä Haossa Aliisan varmuuden vuoksi kokonaan irti laiturista ja jäimme poijuun yöksi, jotta rotat eivät pääsisi ainakaan köysiä pitkin enää veneeseen. Emme kuulleet mitään ääniä yön aikana, emmekä löytäneet aamulla papanoita tai muitakaan jälkiä rotista. Uskalsimme jo varovaisesti luottaa siihen, että rottasota oli voitettu.

Nopean aamu-uinnin ja lämpimien croissantien jälkeen jätimme Haon lopullisesti taaksemme. Edessä oli tasan kahden vuorokauden tapahtumaköyhä matka Tahanean asumattomalle koralliatollille. Tuulta ei ollut nimeksikään, meri oli täysin tasainen ja ajoimme moottorilla koko matkan. Tuulettomuus ja täydeltä terältä porottava aurinko tekivät päivistä tukalan kuumia, joten otimme vähän väliä merivesisuihkuja kannella. Niiden virkistävä vaikutus kesti suunnilleen kaksi minuuttia, tuulettimen alla hiukan kauemmin. Uitimme taas siimaa vedessä mahi mahin tai wahoon toivossa, mutta turhaan. Merilinnut kalastivat samoilla vesillä, joten jotakin meressä oli, mutta kalat onnistuivat taitavasti välttämään meidän koukkumme. Edellisestä kalasaaliista oli jo kuukausia, joten tuore fisu olisi tuonut todella tervetullutta vaihtelua ruokapöytäämme.

Lauantaiaamuna saavuimme Tahanean atollin aukolle ja ajoimme siitä sisälle suureen laguuniin. Silloin kala vihdoin nappasi. Minä tähystelin riuttoja ja Lauri veti saaliimme ylös kannelle. Se oli meille täysin tuntematon, lyhyt, pyöreä, suurisilmäinen pullukka. Kalakirjakaan ei tarjonnut vastauksia, joten ciguatera-myrkytyksen pelossa heivasimme rumiluksen lopulta takaisin mereen. Joillakin atolleilla asuvissa kaloissa esiintyy ciguateraa, joka aiheuttaa kalaa syöneelle ihmiselle vakavan myrkytyksen. Haolla tapaamamme hollantilainen Bart oli alle nelikymppisenä, hyväkuntoisena miehenä selättänyt myrkytyksen kuukauden kovan sairastelun, sairaalareissun ja vuodelevon jälkeen, mutta vanhempi paikallinen mies oli hiljattain kuollut siihen. Niin paljon kuin tuore kala-ateria houkuttelikin, emme uskaltaneet ottaa riskiä.

Laguuni oli täysin kartoittamatonta aluetta, joten jouduimme tähystämään tarkasti ja väistelemään siellä täällä merestä kohoavia, juuri vedenpinnan alle jääviä korallikakkuja ja riuttoja. Huonon kalaonnen aiheuttama pettymys haihtui, kun saavuimme unelmien ankkuripaikalle, täydelliseen paratiisiin. Kristallinkirkas vesi, loivasti ja tasaisesti madaltuva vaalea hiekkapohja, ja edessä asumaton palmusaari. Paikka oli kuin suoraan romanttisia kaukomatkoja mainostavasta esitteestä.

Ihanan häämatkakohteen tunnelma kärsi ainoastaan siitä, että ankkurissa oli myös toinen vene. San Blasilta ja Gambierilta tuttu amerikkalainen yksinpurjehtija, Doug, oli viihtynyt paikalla jo useita päiviä. Hän oli aikonut lähteä samana aamuna seuraavalle saarelle, mutta meidät nähdessään hän päättikin jäädä pitämään seuraa ainakin päiväksi. Olimme tuskin saaneet ankkurin alas, kun Doug jo saapuikin jollallaan kylkeemme, ojensi pussillisen uunituoreita suklaakeksejä ja nousi avotilaan. Puheripuli alkoi saman tien ja jatkui tauotta pari tuntia, olihan mies viettänyt jo pari viikkoa ihan yksikseen, ilman juttukaveria. Kuuntelimme kärsivällisesti saamatta juuri sanaakaan väliin, ja vilkuillen välillä kaihoisasti kirkkaaseen veteen ja palmurantaan. Vaikka ankkuripaikalle osui hentoinen tuulenvire, se ei karkottanut hellettä ja hikeä iholta. Kun Doug lopulta sai pahimman puhetarpeensa tyydytettyä ja palasi veneelleen, me hyppäsimme saman tien veteen vilvoittelemaan.

Kevyen lounaan jälkeen pumppasimme jollan ja rantauduimme. Saaren sisäosa osoittautui läpipääsemättömäksi viidakoksi, ainakin ilman veneeseen unohtunutta viidakkoveistä. Tyydyimme vaeltamaan rantaa pitkin. Etsin tapani mukaan taas simpukoita, mutta useimmat olivat rikkinäisiä tai auringon vaaleanharmaaksi haalistamia, joskin kooltaan komeita. Erakkoravut olivat vallanneet useimpien kotiloiden kuoret asunnokseen ja suojakseen. Näytti, kuin kotilot olisivat juoksennelleet itsekseen pitkin rantaan, ja osa oli kiivennyt jopa puiden oksille. Tarkempi tutkimus osoitti, että sisällä elelikin rapu. Mitään merkkejä ihmisasutuksesta ei ollut havaittavissa, vaikka lähisaarten asukkaat käyvätkin kuulemma silloin tällöin täällä keräämässä kookoksia.

Seuraavana päivänä Doug nosti ankkurin ja jatkoi seuraaville saarille. Me saimme paratiisin kokonaan itsellemme! Vietimme päivän nauttien paikan lumoavasta kauneudesta, upeista väreistä ja uskomattoman kirkkaasta vedestä. Hiekkapohja näytti olevan niin lähellä, että olisin helposti yltänyt seisomaan veneen vieressä. Jokainen hiekanjyvänenkin pohjassa erottui selvästi, vaikka välissä oli yli neljä metriä vettä.

Ympärillämme oli maailman täydellisin uima-allas, jossa myös kalat tuntuivat viihtyvän. Normaalisti emme olisi pystyneet havainnoimaan kaloja ja niiden puuhia yhtä helposti veneen kannelta käsin, mutta nyt kölin alle varjoon majoittuneet remorat, muutama säppikala ja lähivesiä vartioivat riuttahait tulivat nopeasti tutuiksi. Pulikointi hain läheisyydessä arvelutti minua, mutta Lauri on tottunut uimaan niiden seassa eivätkä nämä metrin pituiset kaverit tuntuneet piittaavan meistä, mitä nyt uteliaisuuttaan kävivät vilkaisemassa.

Valitettavasti emme päässeet näpsimään kuvia hienosta merenalaisesta maailmasta, kaloista ja koralleista, sillä alle vuosi sitten hankkimamme Olympus lakkasi olemasta vesitiivis. Se sammui lopullisesti hörpättyään aimo annoksen merivettä. Samoihin aikoihin huomasimme myös Laurin Ixuksen kuolleen vanhuuteen, ja minunkin Ixukseni alkoi reistailla huolestuttavasti – juuri kun maisemat olisivat olleet kuvaukseen parhaat mahdolliset! Edessä taitaa olla reissu kameraliikkeeseen, kunhan pääsemme Tahitille. Tosin, tuskinpa pystyisimme millään kameralla tekemään oikeutta Tahanean luonnonkauneudelle ja yltäkylläisten värien kirkkaudelle.

Illalla keräsimme kuivuneita puunoksia kasaan ja sytytimme pienen nuotion rantaan. Istuimme tulen ääressä ihailemassa auringonlaskua, sitten grillasimme hyvän hiilloksen päällä vihannesnyytin ja tuoreen lihan puutteessa einespihvit. Grillaus onnistui muuttamaan tavallisesti niin teollisen makuiset, harmaat ja kumimaiset pihvit kelvolliseksi ruoaksi – tai kenties keskinkertaista kehnompikin sapuska maistuu paremmalta, kun puitteet ovat täydelliset. Yllämme kaartui kirkas tähtitaivas, ja lähes täysi kuu kohosi valaisemaan maisemaa.

Aamulla nousin taas innoissani ennen kuutta ylös, jotta ehtisin keittää kupillisen kahvia sopivasti juuri ennen auringonnousua. Otin tavaksi istua aamukahvilla avotilassa, nauttia aamun viileydestä ja kauniista auringonnoususta ennen kuin Lauri kömpi ylös ja päivä pääsi todenteolla alkamaan. Ei niin, että päiväohjelmamme olisi mitenkään tiukasti aikataulutettu. Aamiaisen jälkeen jollailimme rantaan, tutkimme lähisaaria, heittelimme frisbeetä, snorklasimme ja kävimme uimassa.

Kuumimpaan keskipäivän aikaan vetäydyimme varjoon lukemaan kirjoja tai muuten vain huilimaan. Kun helle hiukan helpotti, Lauri leipoi leipää ja minä korvapuusteja. Tuoremuona alkoi käydä vähiin, kananmunat loppuivat ja jauhopurkinkin pohja ilmestyi näkyviin. Hiukan vastahakoisesti aloimme suunnitella siirtymistä takaisin ”ihmisten ilmoille”. Tahiti ja sen supermarketit odottivat muutaman päivän purjehdusmatkan päässä.

Tahanea tarjosi meille täydellisen paratiisin, jonka postikorttimaisemasta ja ihanasta rauhasta saimme nauttia ylhäisessä yksinäisyydessämme. Auringonlaskut olivat toinen toistaan upeampia, ja syvän hiljaisuuden rikkoi ainoastaan kauempaa ulkoriutalta kantautuva murtuvan mainingin kohina. Tuntui yllättävältä, että näinkin läheltä matkapurjehtijoiden, vuokraveneilijöiden ja muiden turistien suosimaa Tahitia löytyy vielä täysin asumaton, autio atolli ja näin mahtava ankkuripaikka.

Haon suuri koralliatolli sijaitsee noin 920 km Tahitista itään. Atolli muodostaa yhtenäisen, kapean ja tasaisen matalan rinkulan. Renkaan rikkoo vain yksi ainoa kulkuaukko, josta pääsee veneellä sisälle valtavaan laguuniin. Aukolla käy kuulemma usein hyvin voimakas virta ja sisään ajaminen voi olla pahimmillaan mahdotonta. Meillä taisi kuitenkin käydä tuuri, koska osuimme aukolle oikeaan aikaan emmekä havainneet minkäänlaista virtaa.

Ajelimme hyvin merkattua väylää saaren kylän, Otepan edustalle. Löysimme pienen, hylätyn sataman, jonka tyhjään betonimuuriin kiinnityimme. Olimme ensimmäistä kertaa laiturissa tämän vuoden puolella! Laiturikiinnityksensä on puolensa; ei tarvitse pumpata jollaa ja ajella aina sillä rantaan. Lisäksi sääennuste lupaili kovia tuulia, jotka voivat tehdä ankkurissa olosta hermostuttavaa. Sataman suojassa, tukevasti laiturin kyljessä, tunsimme olevamme turvassa kelissä kuin kelissä. Satamassa ei ollut muita veneitä, ja yksi ainoa purjevene oli kylän edustalla ankkurissa. Satamassa ei ollut myöskään mitään tavanomaisia marinapalveluita, kuten juoksevaa vettä tai sähköä, mutta eipä ollut marinamaksuakaan. Paikka oli yksinkertaisesti hylätty. Sähkötolpat, joihin kenties vielä 10 vuotta sitten olisi voinut kytkeä sähköjohdon, oli revitty rikki. Laiturin päässä olevat lyhtypylväät pysyivät pimeinä. Betonimuuriin paksuilla kettingeillä kiinnitetyt isot autonrenkaat olivat yhtä lukuun ottamatta satama-altaan pohjassa ja kettingit paksussa ruosteessa, kuten myös kaikki laiturin pollarit. Onneksi pollarit olivat kuitenkin niin massiivista kokoluokkaa, että pintaruosteesta huolimatta ne mahdollistivat tukevan kiinnityksen. Autio, Ranskan armeijan huvivenekäytössä aikoinaan palvellut marina kelpasi meille mainiosti.

Lähdimme kylille kävelemään ja havaitsimme pian, että marina ei ollut suinkaan ainoa hylätty paikka saarella. Itse asiassa yli puolet Otepan kylästä vaikutti hylätyltä aavekaupungilta. Autio kylänraitti ei selittynyt ainoastaan ajankohdalla, äitienpäiväsunnuntailla. Talo toisensa jälkeen oli tyhjillään. Osasta katto oli jo romahtanut ja vain seinät olivat pystyssä. Vessojen ja suihkujen kaakelit olivat vielä paikoillaan, mutta vessanpöntöt oli kerätty parempaan talteen. Leveät, päällystetyt tiet tuntuivat kovin ylimitoitetuilta – ja erittäin autioilta. Tunnelma oli kummallisen epätodellinen. Monet hylätyistä rakennuksista olivat parakkityyppisiä ja selvästi peruja niiltä ajoilta, kun Hao toimi Ranskan armeijan merkittävänä tukikohtana.

Mururoan ydinkokeiden aikaan, vuosina 1966-1996, Haon väkiluku moninkertaistui armeijan henkilökunnalla. Saarelle rakennettiin pitkä kiitorata, jolle isotkin sotilaskoneet pääsivät laskeutumaan ja tuomaan tarvikkeita armeijalle. Ydinkokeiden ja niihin liittyneiden jälkitöiden päätyttyä Ranskan kiinnostus Haoon hiipui. Vuosituhannen vaihteessa, noin 10 vuotta sitten, saaren 5.000 asukkaasta peräti 4.000 muutti muualle, kun armeijan läsnäolo atollilla kävi turhaksi. Ranskalaiset jättivät kuulemma paikallisten toiveen mukaisesti kaikki rakennukset paikoilleen. Ajan myötä ne alkoivat tietenkin rapistua ja homehtua, eivätkä paikalliset ole ilmeisesti keksineet niille mitään käyttöä irrotettuaan niistä kaikki tarvitsemansa osat. Haolaiset ovat sittemmin pyytäneet Ranskaa siivoamaan loput rauniot ja romut saarelta, ja sitä tehtävää varten saarelle on palannut joukko ranskalaissotilaita. Raivattavaa riittää, ja aikaakin on varattu useampi vuosi. Saaren entinen sotilaslentokenttä on muuttunut siviilikentäksi, jolle laskeutuu kohtuullisen kokoisia koneita muutaman kerran viikossa. Lentoliikenteen ansiosta Haon muutamassa kaupassa riittää tavaraa, mutta turismia kenttä ei ole saarelle tuonut.

Saarelaisten elämä oli vuosikymmenten ajan tiukasti sidoksissa armeijan tukikohtaan, ja sen lakkauttamisen jälkeen moni jäi tyhjän päälle. Jäljelle jääneet alkuperäisasukkaat yrittivät hankkia elantonsa useiden muiden polynesialaissaarten tapaan helmenviljelyllä, mutta jostain syystä se osoittautui kannattamattomaksi. Nykyään saarella sinnittelee kuulemma enää yksi ainoa helmifarmi. Tahitilla asuvien ja työskentelevien sukulaisten rahalähetykset taitavatkin muodostaa nykyisin saarelaisten tärkeimmän tulonlähteen. Tahitin ja sen lähisaarten turistivirrat eivät ole eksyneet Haolle, eivätkä useimmat matkapurjehtijatkaan poikkea täällä, joten atollin taloudellinen tulevaisuus on epävarmalla pohjalla.

Autioiden talojen jälkeen löysimme lopulta varsinaisen Otepan kylän, jossa tuhatkunta asukasta edelleen asuu ja elää. Hiljaisen sunnuntain jälkeen arki toi hiukan enemmän eloa kylään, kaupat avasivat ovensa, lapset mellastivat koulun pihalla ja aikuiset hoitivat pankki- ja postiasioitaan saaren postitoimistossa. Pieni kioskityylinen kauppa vuokrasi polkupyöriä sopuhintaan, joten otimme fillarit allemme muutamaksi päiväksi. Olipa mukava päästä ajelemaan pitkästä aikaa. Tukalan kuumassa ilmastossa fillarikyydin tuoma ilmavirta tuntui virkistävältä, ja täysin tasainen maasto säästi meidät liialliselta fyysiseltä rasitukselta. Silti kiitoradan viertä kulkeva tie tuntui polttavan auringon alla loputtoman pitkältä, ja jouduimme pulahtamaan välillä veteen vilvoittelemaan. Mitään varsinaisia nähtävyyksiä pyöräretki ei tarjonnut, mutta maisemat olivat tietysti kauniit ja liikunta teki meille hyvää. Suora ja tasainen, päällystetty tie kulki kapealla maakaistaleella, ja molemmin puolin välkehti meri. Siellä täällä näimme ruskettuneita ranskalaissotilaita minimittaisissa maastosortseissaan raivaamassa vanhoja rakennuksia. Fillarit osoittautuivat mainioiksi kulkuvälineiksi myös kauppareissuilla, sillä kylän keskustaan oli jonkin verran matkaa ja ostokset kulkivat kätsysti pyörän tavarakorissa.

Pyöräretkeltä palatessamme satama oli yllättäen täyttynyt. Hollantilainen Bart, sveitsiläiset Vanessa ja Silva sekä ranskalaispari Nicole ja James olivat laskeneet ankkurin keulasta ja sitoneet peräköydet laituriin. Kaikki tulivat kuorossa varoittelemaan meitä satamaa riivaavasta rottaongelmasta. Rotat ovat kuulemma tulleet jokaiseen veneeseen, joka on ollut laiturissa kylkikiinnityksessä. Me emme olleet havainneet mitään, mutta varoituksista viisastuneina aloimme etsiskellä mahdollisia papanoita ja muita todisteita luvattomista vierailijoista. Niitä ei tarvinnut kauaa etsiä. Kannelta ja avotilasta löytyneet papanat paljastivat, että veneessä oli käyty yön aikana. Yök, miten ällöttävää! Kiinnitimme Aliisan peräköydet nopeasti satama-altaan pohjassa makaavaan raskaaseen poijupainoon, jättäen loikan verran etäisyyttä veneen keulasta betonilaituriin. Uusien naapuriemme esimerkkiä noudattaen askartelimme tyhjistä vesipulloista kulkuesteet keulaköysiin, jotta rotat eivät pääsisi niitä pitkin veneeseen. Jäljelle jäi vielä pelko siitä, että joku oli jo ehtinyt pesiytyä veneeseen kylkikiinnityksemme aikana, joten otimme tavaksi tutkia veneen aina aamuisin papanahavaintojen varalta.

Seuraavana päivänä sataman toisellekin laidalle ilmestyi vene, kun Limasta tutut John ja Shawn saapuivat juuri parahiksi ennen myrskyä. Tuuli alkoi yltyä yön aikana, ja heräsimme jo aamuhämärissä kovaan sateeseen ja äkäisiin tuulenpuuskiin. Tuuli kääntyi suuntaan, josta se onnistui ajamaan aiemmin niin suojaisalta vaikuttaneeseen satama-altaaseenkin ikävää aallokkoa. Aamukahvit unohtuivat, kun kaikille tuli kiire lisätä köysiä ja varmistaa kiinnityksiään. Johnin ja Shawnin veneen ankkuri ilmeisesti joko petti tai sen kettinki yksinkertaisesti suoristui sen verran, että veneen perä osui laituriin ja perään asennetut aurinkopaneelit hakkasivat aallokossa betoniin. Miehet päättivät äkkiä irrottaa kaikki köydet ja nostaa ankkurin. Kaikessa kiireessä osa köysistä jäi roikkumaan kaiteen yli veteen, ja yksi takertui potkuriin. Sen seurauksena moottori sammui kesken ankkurinnoston, ja vene oli vaarassa paiskautua betonilaituriin. Meno näytti hetken aikaa todella vaaralliselta, ja aluksen tuho oli lähellä. John sai kuitenkin moottorin uudelleen käyntiin, Shawn kiskoi kuokan ylös ja kaksikko onnistui ajamaan veneensä kovassa merenkäynnissä riuttojen välistä syvempään veteen. Me muut jäimme vain vahtimaan omien kiinnitystemme pitoa. Veneet heiluivat, tempoilivat ja nykivät köysissään hurjasti, merivesi pärskyi valtavina massoina aallonmurtajan yli ja sekoittui vaakasuorassa piiskaavaan sateeseen. Uskomatonta, miten täysin tyyni ja huippusuojainen satama saattoi hetkessä muuttua moiseksi hornankattilaksi. Olin silti tyytyväinen, että olimme hyvin kiinnitettyinä satamassa emmekä merellä ottamassa tätä keliä vastaan. John ja Shawn olivat niin kauheassa höykytyksessä aallonmurtajan ulkopuolella, että teki pahaa katsoa. Myrskyä kesti kuutisen tuntia, sitten tuuli alkoi hiukan laantua ja kääntyä parempaan suuntaan. Tuulen kääntyminen muutti tilanteen satama-altaassa taas kokonaan. Aallokko rauhoittui ja katosi pian täysin.

Seuraava aamu valkeni taas uskomattoman tyynenä ja aurinkoisena, aivan kuin edellisen päivän tapahtumat olisivat olleet vain pahaa unta. Naapuriveneet vetivät kuitenkin kokemuksesta viisastuneina pitkät köydet keulasta vastarannalle sen varalta, että ankkuri pettäisi. Se on kuulemma yleinen tapa tuulisessa Patagoniassa, jossa kaikki kolme venettä olivat viettäneet aikaa. Varotoimet osoittautuivat turhiksi, sillä uutta myräkkää ei enää tullut. Seuraavat päivät olivat täysin tyyniä, aurinkoisia ja tukalan kuumia.

Meidän seuraava haasteemme oli täysimittainen rottasota. Myrskyn jälkeen löysimme tyrmistykseksemme tuoreita papanoita veneestä, ja kun palasin yhteisestä grilli-illasta pimeään veneeseen, kuulin epäilyttävää rapinaa keulapiikistä. Taskulampun valo ei paljastanut syytä oudoille äänille, mutta aloin tosissani pelätä pahinta – rottia veneessä. Aamulla todistusaineisto osoitti pelkoni todeksi. Perunakorissa ollutta bataattia oli jyrsitty oikein urakalla, viimeinen nachopussimme oli revitty auki ja tyhjennetty, ja jälkkäriksi otus oli herkutellut kookoksella. Mikä röyhkimys! Jälkien perusteella oletimme rotan viihtyvän keulapiikissä, joten eristimme sen kokonaan muusta tilasta ja asetimme sinne rotta-ansan. Houkuttimeksi laitoimme kookosta, jonka ystävä rotta mitä ilmeisimmin oli. Meidän ei tarvinnut odotella kuin iltaan, jolloin keulasta kuului kova napsahdus. Juoksimme kannelle tirkistelemään keulaluukusta, millainen saalis oli jäänyt nalkkiin. Melko kookas, punertavanruskea siimahäntä makasi ketarat ojossa ansan vieressä – ei siis loukussa. Se oli jotenkin onnistunut laukaisemaan ansan ja välttämään siihen juuttumisen, mutta pamaus oli saanut sen kuitenkin pökerryksiin. Meille tuli kiire vangita otus ennen kuin sen virkoamista. Mutta miten? Rotanryökäle alkoi jo liikutella jäseniään ja availla silmiään, joten Lauri heitti ensihätiin pienen maton sen päälle ja painoi mattoa sen verran, ettei pyristelevä eläin päässyt karkuun. Seuraavaksi peitimme elukan ja maton isolla painekattilalla ja sidoimme sen kiinni puiseen lautaan, jonka päällä rotta makasi. Lauri sai siirretyksi koko hässäkän veneestä laiturille, mutta kun hän seuraavana aamuna yritti tainnuttaa rottaa, se pääsi livahtamaan maton alta karkuun ja rantakivien taakse piiloon.

Ehdimme jo huokaista helpotuksesta, sillä vaikka rotta selvisikin hengissä, se oli poissa veneestä. Siivosimme koko keulapiikin perusteellisesti ja löysimme sen pesäpiilon, johon otus oli kerännyt kasan nachoja pahan päivän varalle. Päättelimme, että se oli pesiytynyt veneeseen sinä aikana, kun olimme kylki laiturissa. Rottasotamme oli kuitenkin vasta alkanut. Seuraavana yönä havahduin taas outoihin ääniin. Kuulin ikään kuin kevyttä tepsuttelua, kovan kahahduksen ja muovipussin rapsahduksen. Herätin syvässä unessa olleen Laurin, joka pani äänihavaintoni vainoharhaisuuden piikkiin. Äänet hiljenivät heti Laurin noustua ylös, eikä fikkarin valossa tehty pikainen tutkimus paljastanut mitään. Minä olin kuitenkin täysin varma. Yö oli tyyni ja muuten aivan hiljainen, joten äänet oli aiheuttanut veneessä liikuskellut otus. Aamulla löysimme tuoreita papanoita, joten Laurikin joutui vastentahtoisesti uskomaan epämiellyttävän tosiasian – veneessä oli edelleen vähintäänkin yksi rotta. Olimme syyllistyneet vihollisen aliarviointiin, pahaan virheeseen missä tahansa sodassa. Marssimme saman tien kauppaan kasvattamaan asevarastoamme muutaman perinteisen loukun lisäksi liimalevyillä, jotka ainakin mainostekstin mukaan pysäyttäisivät vihollisemme tehokkaasti. Lauri lisäsi ostoskoriin myös viidakkoveitsen, ei niinkään rotan teurastamiseen, vaan houkuttimiksi laitettavien kookosten hankkimiseen. Iltapäivän aikana kuorimme ja avasimme kookokset, veistelimme niistä sopivia suupaloja ja asetimme ne ansoihin. Loput kookokset raastoimme polynesialaiseen tapaan kookosraastimella ja puristimme raasteesta herkullista kookoskermaa omiin tarpeisiimme.

Illalla vedimme Aliisan peräköysiä tiukkaamalla kauemmas laiturista ihan vain siltä varalta, että rotat olisivat kovia pituushyppääjiä ja pääsisivät loikkaamaan laiturilta veneeseen. Asettelimme ansoja strategisiin paikkoihin ympäri venettä, ja vetäydyimme pian pimeän laskeuduttua sänkyyn. Uni ei tahtonut tulla, sillä odotimme innolla ensimmäisiä napsahduksia. Keulapiikistä kuului erikoista, rimpuilevaa ääntä, jonka saattoi tulkita rotan taisteluksi liimalevyjä vastaan. Hyvä. Seuraavaksi kuului kunnon paukahdus – loukku oli lauennut. Onnettoman vingahduksen perusteella se oli tällä kertaa myös osunut uhriinsa. Lauri kävi tarkistamassa asian, ja palasi tyytyväisenä sänkyyn. Selvästi edellistä saalistamme pienempi rotta oli juuttunut keskiruumistaan tiukasti ansaan ja veti juuri viimeiset henkäyksensä. Oikein hyvä. Tässä vaiheessa kuvittelimme sodan jo voitetuksi ja vaivuimme onnelliseen, rottavapaaseen uneen. Kunnes Lauri havahtui ja huomasi jonkin liikkuvan avotilassa, pentterin tuuletusluukun vieressä. Vielä yksi! Rotta älysi tulleensa nähdyksi ja singahti vauhdilla piiloon peräkannelle diesel- ja vesikanisterien taakse. Sen takaa-ajo ympäri venettä yön pimeydessä ei tuntunut järkevältä, sillä vikkelä rotta löytäisi nopeasti jonkun hyvän kolon, jossa piileskellä. Sen sijaan suljimme kaikki mahdolliset luukut ja kulkuaukot, jotta se ei ainakaan pääsisi enää veneen sisälle. Tähän asti olimme halunneet pitää luukkuja auki oman mukavuutemme vuoksi, jotta saisimme edes vähän ilmaa tropiikin kuumassa yössä. Nyt rottasota saneli ehdot, ja tyydyimme makoilemaan tuulettimen alla suljetussa perähytissä. Samalla kuuntelimme kannelta kantautuvia ääniä. KOPS! Ansa laukesi ja rotta vingahti taas. Sen jälkeen kuului kummallista kolinaa, aivan kuin eläin olisi rimpuillut vielä viimeisillä voimillaan. Arvelimme sen juuttuneen ansaan, joten käänsimme tyytyväisinä kylkeä. Vaan eipä aikaakaan, kun kannelta kuului taas kopsahduksia, kahahduksia ja loikkauksia. Kuinka paljon meillä voi olla rottia kyydissä, ja juoksentelevatko ne ihan muina miehinä kiinnitysköysiä pitkin rannalta veneeseen, kulkuesteistä piittaamatta? Onneksi kaikki luukut olivat kuitenkin kiinni, joten yksikään ei voinut päästä sisälle, eikä sisältä kuulunut enää mitään ääniä.

Aamulla löysimme kannelta tyhjän, lauenneen ansan. Yksi kiusankappale oli sittenkin päässyt pakoon, mutta minne? Koska sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä sisälle, sen oli oltava jossakin veneen kannella. Raivasimme kaikki kanisterit ja muun roinan peräkannelta, tyhjensimme köysilokerot, kannoimme jollapaketin laiturille ja avasimme sen, nostimme jopa isopurjeen varmistaaksemme, ettei rotta voinut piileskellä isopurjeen suojuksen tai purjeen poimujen alla. Yhtäkään kiveä ei jätetty kääntämättä. Tyhjensimme kaikki veneen ulkotilat paljaiksi, kunnes emme keksineet enää mitään mahdollista piilopaikkaa. Ei havaintoakaan rotasta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi, että se oli ansasta paettuaan älynnyt veneen olevan vaarallinen paikka, ja häipynyt maihin köysiä pitkin, ellei peräti uimalla. Sisältä emme löytäneet enää mitään jälkiä vierailijoista, joten ehkäpä rottasotamme päättyi lopulta voittoon. Olemme joka tapauksessa saaneet tarpeeksemme tästä rotta-atollista, ja aiomme häipyä täältä pikimmiten. Jatkossa taidamme karttaa laitureita ja pysytellä visusti ankkurissa. En ole ainakaan koskaan kuullut rotasta, joka uisi kaukaa rannasta ankkurissa oleviin veneisiin ja kiipeilisi ankkurikettinkiä ylös kannelle. Sen sijaan olen kuullut paratiisimaisen kauniista, asumattomasta atollista, joka sattuu sopivasti matkamme varrelle ennen Tahitia. Köydet irti ja kohti Tahaneaa!

Kävimme varovaisesti kaupassa ostoksilla ennen Mangarevalta lähtöä. Pari australialaista keksipakettia, 6-pack paikallista Hinano-olutta, muutama limutölkki, litra mehua, kymmenkunta sipulia, pieni kaali, 12 kananmunaa, pekonipaketti ja kilo pakastettua kananrintaa maksoivat yhteensä suunnilleen 60 euron verran (toisin kuin olimme etukäteen kuvitelleet, Ranskan Polynesian valuutta ei olekaan euro vaan Ranskan Polynesia frangi, joten jouduimme taas laskeskelemaan kursseja).

Viimeisen illan vietimme toisten häämatkalaisten, lähelle ankkuroituneiden Rhianin ja Andyn kanssa. Reilu kolmekymppinen brittipariskunta oli hankkinut veneensä Chilestä ja lähtenyt sieltä purjehdukselleen. Heidän betonipurtensa oli Aliisaa pidempi, mutta solakan muotonsa takia pienemmän tuntuinen. Rhian ja Andy olivat virkistävää seuraa, pitkästä aikaa omanikäisiämme, fiksuja ja hauskoja ihmisiä. He olivat molemmat työskennelleet Antarktiksella, josta heillä oli mielenkiintoisia kertomuksia. Chilen jälkeen hekin olivat poikenneet Pääsiäissaarella ja Pitcairnilla ennen Mangarevalle saapumistaan. Vaihdoimme purjehdusjuttuja ja kokemuksia eri paikoista. Nautimme Aliisalla yhteistyössä kokatun aterian: minä tein thai-tyylisen kanawokin, ja Andy vastasi riisistä ja salaatista. Rhianin ja Andyn chileläisviinit olivat päässeet loppumaan kesken matkan (amatöörimäista suunnittelua!), joten tarjoamamme Concha y Toro nosti leveän hymyn molempien kasvoille. Jälkkäriksi oli suklaakeksejä ja teetä, jonka kanssa maistoimme ensimmäistä kertaa Pitcairnin hedelmäisen hyvää hunajaa.

Seuraavana päivänä koitti lähtö. Lauri haki vielä viimeiset tuoreet patongit ja minä kokkasin matkalle valmiiksi pakastekanasta pollo limonello-pastaa ja itämaisen kana-vihanneshässäkän, sitten nostimme ankkurin ja ajelimme ulos merelle. Olimme tyytyväisiä saadessamme reippaan myötätuulen, ja nostimme pelkät keulapurjeet auringossa haurastunutta isopurjetta säästääksemme. Matkan edetessä tuuli yltyi ja aallokko kasvoi, joten aterioiden valmistaminen ennen lähtöä osoittautui jälleen kerran hyväksi ideaksi. Yli viikon tauon jälkeen rullaus tuntui epämukavalta ja vaikeutti elämää, nukkuminenkin kävi hankalaksi jatkuvassa keinutuksessa. Muuten keli oli kyllä aivan mainio, päivisin paistoi aurinko ja öisin tuikkivat tähdet. Meno oli navakan tuulen ansiosta vauhdikasta, yli kuusi solmua keulapurjeilla, mikä on Aliisan kohdalla oikein kelpo kyytiä.

Olimme ssb-radion välityksellä yhteydessä meitä ennen Mangarevalta lähteneisiin veneisiin, Infiniin ja Soggy Pawsiin, jotka olivat myös matkalla Haon koralliatollille. He ehtivät meitä ennen Haon tuntumaan, mutta puuskainen tuuli ajoi Soggy Pawsin liian länteen, eivätkä he päässeet enää vastatuulessa ja isossa aallokossa Haon kulkuaukolle. Myös Infini joutui samanlaisiin vaikeuksiin, ja lopulta molemmat luovuttivat ja päättivät jatkaa suosiolla läntisemmille saarille. Me varoimme visusti länteen ajautumista ja toivoimme olosuhteiden kohenevan, kun saapuisimme Haolle. Tuuli tuntuikin hiukan kevenevän, ja vietimme viimeisen yön merellä jo aallokolta suojassa, Haon takana purjehtien. Aamun valjetessa matala atolli oli aivan vieressämme, ja jouduimme ryskimään vain muutaman mailin matkan vastatuuleen päästäksemme atollin aukolle. Se oli lastenleikkiä verrattuna alkumatkamme vastatuuliin ja terävään aallokkoon Itämerellä. Eteneminen oli nyt huomattavasti nopeampaa, vaivattomampaa, kuivempaa ja toki lämpimämpääkin. Pääsimme hyvin merkatulle kulkuaukolle ja siitä sisälle suureen laguuniin, joka kokonsa puolesta muistutti enemmänkin isoa järveä. Olimme saapuneet Tuamotun saaristoon ja elämäni ensimmäiselle koralliatollille.

Sunnuntaiaamuna rannasta kantautui ihanan kaunista, moniäänistä polynesialaislaulua. Rikitealaiset olivat kerääntyneet sunnuntaijumalanpalvelukseen suureen urheiluhalliin. Halli toimi kirkon korvikkeena sillä aikaa, kun kylän vanha ja komea kirkkorakennus oli remontin alla. Laulu ei muistuttanut lainkaan suomalaista, hidastempoista ja synkkäsävyistä virrenveisuuta, vaan oli hyvin polynesialaista, todella kaunista kuultavaa. Nautimme tuoreet aamiais-croissantit ulkona laulua kuunnellen ja tyyntä ankkuripaikkaamme ihaillen. Olipa onnellinen olo.

Päivä jatkui kauniina ja aurinkoisena, teimme kävelylenkin kylillä ja onnistuimme samalla hoitamaan maahantulomuodollisuudetkin. Rannassa tutustuimme hienon Carl Linne-purren nuoreen australialaismiehistöön, joka kutsui meidät illanviettoon. Carl Linnen ruotsalainen omistaja ei ollut itse paikalla, mutta aluksen miehistö oli kutsunut meidän lisäksemme kemuihin ankkuripaikan kaikki jenkkiveneet. Tarjolla oli pizzaa, sashimia, pateeta ja keksejä, pähkinöitä ja muuta pikkupurtavaa, sekä iso ja tiuhaan tahtiin täytettävä kannullinen campari-appelsiinimehua. Vietimme mukavan illan ja tutustuimme samalla paremmin koko porukkaan. Carl Linnen miehistö värväsi Laurin apuvoimiksi aluksen kunnostustöihin, lähinnä vahaamaan, puunaamaan ja kiillottamaan venettä ennen omistajan saapumista. Samalla se tarkoitti sitä, että minä sain nauttia omasta rauhasta Aliisassa, yksin kotona. Käytännössä jatkoin arkisia askareita ja soitin samalla stereoista ranskan alkeiskurssia siinä toivossa, että jokunen sana tarttuisi kuin itsestään muistiini ja kommunikointi paikallisten kanssa helpottuisi.

Ranskalaiset naapurimme ottivat oikein tavaksi tuoda meille rantareissuiltaan aina hedelmiä. Meidän ei tarvinnut ostaa viiden dollarin hintaisia greippejä, kun Celine ja Tony kantoivat veneeseen mehukkaiden greippien lisäksi banaaniterttuja, papaijoita, sitruunoita, limejä ja appelsiineja. Lisäksi he hoitivat puolestamme aamupatonkien tilauksen. Lauri oli jo kertaalleen palannut aamuiselta leipomoreissulta tuohtuneena ja tyhjin käsin, kun eivät mokomat suostuneet myymään mitään. Naapurimme kertoivat, että täällä täytyy jo edellisenä päivänä käydä tilaamassa ja maksamassa patongit, ja siltikin aamulla on oltava varhain liikkeellä, jotta ehtii saada tilaamansa leipomukset ennen kuin ne menevät parempiin suihin. Ystävällisten ranskalaisnaapuriemme avustuksella saimme vihdoin aamiaiseksi tuoretta ja rapeaa, ehtaa ranskalaista patonkia. Ah!

Juuri, kun olimme päässeet patongin makuun, jauhot loppuivat saarelta kesken ja sen myötä kaikki leipomuksetkin. Kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään, ja koko saari odotti kuumeisesti tarvikelaivan saapumista. Meitä tilanne ei haitannut, sillä omat varastomme olivat edelleen hyvässä kunnossa. Kun tarvikelaiva lopulta ilmestyi Rikitean betonilaituriin, rannassa alkoi mieletön vilske. Matkapurjehtijat pakkasivat jollansa täyteen polttoainekanistereita ja ajoivat rantaan täyttämään niitä. Mekin liityimme joukkoon ja saimme kasaan kimpan, jonka kesken ostimme vaadittavan minimimäärän 200 litraa dieseliä. Diesel laskettiin laivasta ensin isoihin tynnyreihin ja niistä edelleen kunkin omiin kanistereihin. Myös paikalliset kävivät hakemassa tynnyrikaupalla dieseliä ja bensaa omiin tarpeisiinsa. Saarella ei ole huoltoasemaa, vaan jokaisen on hankittava tarpeellinen määrä polttoainetta suoraan laivasta ja varastoitava se omalle pihalleen. Koko saaren väestö tuntui tungeksivan laiturialueella. Nosturit ja trukit työskentelivät täydellä teholla, kun laivan lastia purettiin rantaan ja edelleen kylän kauppoihin ja yksityiskoteihin. Mukana oli niin jauhosäkkejä, kananmunia, sipuleita, kaaleja, murukahvia kuin pakastetuotteitakin, sekä muuta tavaraa liesistä jääkaappeihin. Muutaman tunnin kuluttua hulina hiipui, ranta tyhjeni ja laiva jatkoi matkaansa muualle. Seuraavana aamuna leipomosta kantautui taas uunituoreiden patonkien tuoksu.

Viikossa olimme kotiutuneet mukavasti Rikitean rentoon elämänrytmiin. Olimme oppineet tilaamaan patongit ja vastaamaan paikallisten ystävällisiin bonjour-tervehdyksiin. Tiesimme, mitä tavaraa kustakin kylän kaupasta löytyi ja mihin hintaan, ja olimme löytäneet kylän kaksi ravintolaa. Kokoonnuimme muutamana iltana muiden matkapurjehtijoiden kanssa vain viikonloppuisin auki olevaan pizzeriaan ja muinakin iltoina palvelevaan kiinalais-polynesialaiseen ruokapaikkaan. Molemmat ravintolat olivat lähinnä take away-paikkoja, joista paikalliset hakivat tilaamansa annokset kotiin, mutta pihalla oli muutama pöytä meille, jotka halusimme istua syömään paikan päällä. Annosten hinnat olivat muuhun hintatasoon nähden kohtuulliset, vajaan kymmenen euron luokkaa. Sen sijaan kaupasta ostettu pullo paikallista olutta oli lähes neljän euron hintainen ja muutkin elintarvikkeet varsin tyyriitä, joten keskityimme ostoksilla vain olennaisimpiin ruokatuotteisiin. Mangarevan tärkein elinkeino, helmenviljely, näkyi myös kaupoissa, sillä tarjolla oli runsaasti paikallisia helmiä sekä sellaisenaan että valmiina koruina. Niiden hinnat vaikuttivat äkkiseltään arvioituna kohtuullisilta, joten mukaan saattaa tarttua vielä joku helmikin. Kun rästiin jääneet kotityöt oli hoidettu alta pois ja Laurin pesti Carl Linnellä päättyi, meillä oli aikaa kierrellä saarta ja ihailla Mangarevan kauniita maisemia kävelyretkillä. Joka puolella kasvoi etenkin banaaneja, pomeloita ja papaijoita, ja vehreän metsän siimeksessä oli miellyttävä patikoida.

Reilun viikon pituinen mukava oleilu Mangarevalla on päättymässä. Ankkuripaikka tyhjenee hyvää vauhtia, sillä muutkin veneilijät ovat huomanneet suotuisan sääikkunan Tahitin suuntaan siirtymiseen. Tahitille on täältä suunnilleen viikon matka, mutta ajattelimme poiketa matkan varrella ensin Haon atollilla. Saa nähdä, löytyykö sieltäkin nettiyhteys, vai tuleeko seuraava päivitys vasta Tahitilta.